En keksi toista elokuvaa, jonka tiimoilta olisin saanut tällaisen fanihuuman; kun tapaninpäivänä huomasin, että jumalolento Tommy Wiseau saapuisi Prince Charles Cineman näytöksiin itse Greg “Mark” Sesteron kanssa, koin saaneeni jotakuinkin täydellisen joululahjan. Lippujen tilaamista ei mietitty kahdesti.

Vaikka Salla nappasi vain päiviä ennen reissua kaulaansa pattipataljoonan nimeltä mononukleoosi ja itsekin koin epämääräisen pöpörykelmän kolkuttelevan imusolmukkeitani, kaikki vastoinkäymiset jäivät taakse jo torstaina nähdessämme elokuvateatterin mainoskyltit.

Hypestä pökerryksissä pohdimme hetken, tulisiko hankkia liput jo aikaisempaan näytökseen, mutta päätimme säilyttää katselukokemuksen perjantaiyön ainutkertaisena herkkuna. Se ei kuitenkaan estänyt meitä kärkkymästä elokuvan tähtiä teatterin nurkilla.

Väkeä alkoi kertyä ensimmäistä näytöstä varten. Muuan mukava pullea elokuvateatterilainen huomioi meidät ja tuli juttelemaan. “Friday was going to be our first night, you know, but oh… the demand.” Eikä ihme; väkeä valui sisään pukeutuneina leffan hahmoiksi, pallotellen, syöden pizzaa ja kotkottaen kuin kanat. Kotona oltiin.

Loppuunmyydyn näytöksen ahdettua väkensä sisään jäimme vielä toviksi ulkosalle, jolloin odotus palkittiin. Näimme vilaukselta epätasaiset kasvot, peusan ja puvun ja muutuimme neljätoistavuotiaiksi.

Ripeä liike kohti, kimppakuvapyyntö. Wiseau kääntyy, kättelee ja sanoo tyylilleen uskollisen tokkuraisena jotain mistä on mahdotonta saada selvää. Se saattoi olla lupaus kuvasta, ajattelemme, ja jäämme vielä ulos Wiseaun kadotessa Sestero hännillään elokuvateatterin uumeniin.

Ehkä varttia myöhemmin ovista astuu friskaantunut viihdyttäjä-Wiseau, levittää kätensä ja huudahtaa “I came out here just for you!” Pullea teatterilainen nappaa kameran ja Wiseau alkaa veteraanin elkein asettelemaan meitä kimppakuvaan. “Look, I’m giving you orders, ahaha”.

Kerromme tulevamme Suomesta asti, mistä herrasmiehet innostuvat; Wiseau on juuri keskustellut “jonkun tyypin kanssa” The Roomin tulevista näytöksistä, ja Helsinki on listassa mukana. Epic! Tästä perjantaista olisi siis otettava opiksi, jotta tietää opastaa ystäväpiiriä kotopäässä asiallisen leffakäyttäytymisen suhteen.

Jotainhan olimme oppineet jo etukäteen; näytöksessä suosion ja epäsuosion merkiksi valkokangasta kohden lentävät kuulemma tiheästi muovilusikat. Ja niitähän hotelliaamiaisella riittää taskut täyteen pöllittäväksi asti.

Ennen näytöstä päätämme tsekata fanitiskin, jonka vieressä Wiseau ja Sestero signeeraavat tuotteita. Tommy on innostunut huomion keskipisteenä myöskin siteeraamaan oman elokuvansa onelinereita, joskin pohjateksti ei ole miehellä täysin hanskassa: tuoreeseen paitaan raapustetaan “Ville – how is your sex? Be good!”

Jäämme odottelemaan näytöstä aulaan. Vaihdamme asiaankuuluvat paidat päällemme ja sonnustaudumme lusikoihin. Fanitiskin suunnasta lentää pallo.

Maailman eeppisimmän odotustilanteen jälkeen ovet aukeavat ja pääsemme eturiviin, joka on ymmärtääksemme lusikkamyrskyn silmässä. Vieressämme istuu näytöksen jo moneen otteeseen kokenut brittipariskunta, joka opastaa keskeisimpiin osallistaviin kohtiin.

Valot sammuvat, Sestero ja Wiseau saapuvat lavalle ja jälkimmäinen antaa meille maailman löysimmät fistbumbit. Live intro sujuu Wiseaun nauraessa kysymyksille ja Sesteron kuikuillessa Prince Charles Cineman kattoon, vaikka yksi faneista intoutuu kosimaan tätä. Priceless!

Itse näytös on eeppisyyden multihuipentuma. The Room esitetään filmikopiona, yleisö laulaa biiseissä mukana (viimeisen panokohtauksen päälle voi muuten saumattomasti hoilata “I Believe I Can Flyn”) ja lusikoita on varmaankin tuhansia. Leffasta aukeaa lukemattomia yksityiskohtia, joita ei enää jatkossa voi olla näkemättä. Lisan kaulassa on jotain kamalasti vialla, Claudette on kaikesta päätellen syöpänoita ja Markin viettelykohtauksessa hämmästelemät kynttilät ja musiikki loistavat poissaolollaan. Pää räjähtää.

Informaatiotulva olisi tekstiksi kirjoitettuna ylitsevuotava, joten meidän on katsottava The Room kotipuolessa uudestaan. Pian. Ja useasti.

Se on nimittäin maailman paras elokuva.

Seuraan maailmaa satunnaisesti ja kiinnostun asioista vain hetkellisesti, kun ne henkilöityvät värikkäisiin yksilöihin. Wikileaks on ollut minulle Julian Assangen jännittävä sankaritarina ja viime aikojen kansannousuista kiehtovin nähtiin Libyassa – vain siksi koska Gaddafi oli paha, niin herkullisen paha. Pidin viime kevään eduskuntavaalien jälkeen pari vilpittömän kauhistunutta puheenvuoroa samanmielisille, ja parin viikon päästä elämä oli taas entisensä.

Minä olen juuri sellainen ihminen, joka lähtee Haavisto-ilmiöön mukaan, painattaa toisen kierroksen alussa itselleen virtuaaliset nettipinssit ja löytää pariksi viikoksi itsestään aivan uudenlaisen kansalaisylpeyden.

Alan tunnistaa tämän käyttäytymismallin ja vihaan sitä itsessäni: Pekasta ei tullut tänään odotetusti presidenttiä, mutta vaalituloksesta huolimattahan olisin kuitenkin muutaman päivän päästä sama sunnuntaipoliittinen juntti kuin ennenkin.

Laitan puolen vuoden päähän itselleni muistutuksen, että luen tämän tekstin.

Jussi perkele!

(Other than that, oot varmasti edelleen hurjan komea ja tolkuttoman rakastunut. Toivottavasti sivarissa on hauskaa ja iPhone on pysynyt ehjänä, vaikka takuu meni umpeen.)

Opin kehittelemään vastaukseen hyviä paikkauksia: kouluprojektien kanssahan riittää yhä töitä, on tässä keskusteltu firman pystyttämisestä, teen ehkä satunnaisia freelance-keikkoja milloin mihinkin. Enkä suoranaisesti valehdellutkaan: tammikuu meni byrokratian ja projektien loppuunpäättämisessä varsin siivillä ja firmakeskustelu on edennyt konkreettisemmaksi. Lomalta tämä ei ole vielä ainakaan tuntunut.

Miksi siis tämä syyllisyys?

On torstai ja matkustan kohti Helsinkiä vailla aavistustakaan töistä. Tuntuu miltei rikolliselta. Harkitsin eilen jo soittavani vanhaan harjoittelupaikkaani ja kysyväni, voinko tulla samalla kollaamaan vanhoja projektitiedostoja kovalevylle talteen. Että olisi edes joku kunnollisen ihmisen tekosyy matkustaa. Etten vaan olisi puhtaasti vapaalla.

Opiskeluaikani TTVO:lla on ollut toistaiseksi elämäni kiireisintä aikaa. Siitä elämänrytmistä on vaikea siirtyä pois. Ensimmäisenä kouluviikkona, syksyllä 2007, silloinen leikkauslehtorimme opasti meitä varovaisuuteen omien työskentelytapojen suhteen. “Te tulette huomaamaan, että tämä on todella mielenkiintoista työtä. Älkää polttako itseänne heti loppuun. Tämä ei ole kilpailu.”

Vähät me kuuntelimme. Elokuvakoulun mentaliteettia kuvaa osuvasti nimenomaan kilpailu. Teoreettinen opetus on siinä määrin vähäistä, että oppiminen tapahtuu projekteihin osallistumalla; niitä pitää haalia ensimmäisestä vuodesta lähtien, jos haluaa pysyä kelkassa. Passiiviset putoavat piireistä, sillä projekteihin pyydetään edellisten projektien perusteella. Leffoista ehkä puhutaan harjoitustöinä, mutta asenne niitä kohtaan on todellisuudessa toinen: jo ensimmäinen työsi määrittää kollegoidesi silmissä sinut ja tulevaisuutesi tekijänä. Kukaan ei arvostele opiskelijaelokuvaa niin raadollisesti kuin toinen opiskelija.

Silmäpussien määrä on verrannollinen arvostukseen. Koululle on saatava sisäänpääsy myös öisin, koska muuten projektit eivät tule tappoaikatauluissaan valmiiksi. Nollakerroksen, edittikoppien ja studion yökyöpelit tekevät valvomismaratoneistaan leikkisiä statuspäivityksiä. “Vois ehkä nukkuakin välillä. 5 projektia päällekkäin ja 35 tuntia koululla putkeen, lisää kahvia höhhöhhöö”.

Vuoden 2009 Camerimage-festareilla Scorsesen hovileikkaaja Thelma Schoonmakerilta kysyttiin, miten hän ehtii tehdä niin paljon elokuvia. Thelman vastaus oli tyly: eihän tässä mitään muuta elämää olekaan – “on itse asiassa vaikea ymmärtää, miten perheelliset selviävät alalla”. Vastaus palasi mieleen tämänvuotisia Jussi-gaalan voittopuheita seuratessa; masentavan monessa ei pelkästään kiitellä, vaan myös pyydetään anteeksi lähimmiltä työn aiheuttamaa poissaoloa.

En tiedä onko leffa-ala Suomessa vain työnarkomaanien jäävuoren huippu tai edes sitä, mutta tunnistan surullisen silmäpussisankarin itsessäni. Lopputyöelokuvani making of päättyy jopa allekirjoittaneen sitaattiin: “kyllä se muu elämä kärsii, mutta se on mun mielestä myös sen arvoista”.

Pelottava ajatus.

Elokuva on ehkä ikuista, mutta työstä ei saa tulla itseisarvo.

Tämä bussimatka on ihan okei, vaikken hakisikaan nyt niitä projektitiedostoja.

Ei ehkä ihan objektiivisin mahdollinen lähtökohta, mutta kenelläpä olisi? Kylmän sodan johtohahmo, tuo Euroopan ikioma ronaldreagan, jakaa edelleen mielipiteet herkästi ääripäihin. Niinpä myös uunituore “Rautarouva” ponnistaa kaikesta oscar-laskelmoinnistaan huolimatta paljon kiehtovammista lähtökuopista kuin viime vuoden helposti nieltävä biografiabritti Yrjö VI (Kuninkaan puhe). Lisäksi ensimmäisen merkittävän valtionpäänaisen tarinan ensi-ilta ajoittuu varsin osuvasti Suomen presidentinvaalien kriittisimmille hetkille; leffan ansioista riippumatta yhtymäkohtia tullaan epäilemättä etsimään.

Phyllida Lloydin ohjaaman Rautarouvan ongelmaksi ehkä nouseekin sen vaikeus valita kestonsa mittaista lähestymistapaa. Odotetusti virheettömän transformaation roolissaan tehnyt Streep tulkitsee Thatcheria tilanteesta riippuen niin vallankumouksellisena naispoliitikkona kuin uppiniskaisena konservatiivitätinäkin, mutta hahmokuvaus jää lähinnä näyttelijän sooloiluksi. Rouvan rautaisuuden esitetään johtuvan tämän minäkuvasta ikuisena altavastaajana ja Thatcher näyttäisi paikoitellen jopa takertuvan marttyyrin rooliinsa, mutta hänen ihmissuhteensa niin työssä kuin kotona jäävät hyvin viitteellisiksi. Etäisessä käsittelytavassa voinee nähdä kaikupohjaa myös käsikirjoittaja Abi Morganin toiseen, muuten varsin erilaiseen uutuuselokuvaan Shame.

Juonen syödessä sivuhahmot työnarkomaanin eteneminen kansakunnan johtoon onkin Rautarouvan kantava voima. Leffan huippukohdaksi on valittu Falklandin sota, joka myös esitetään Thatcherin uran käänteentekevänä kohtana. Kun peräänantamaton pääministeri on vastakkain maan sotajohdon kanssa ja uhkapelaa ihmishenkiä, kärjistyvät sekä yksilön että yhteisön sisäiset ristiriidat aidoksi jännitysnäytelmäksi. Tällaista särmää muultakin elokuvalta kaipaisi.

Eniten kerrontaa vesittää teennäisen kamerazoomailun ohella laiska kehyskertomus, missä Rautarouva on vanhoilla päivillään höperöitynyt omaan olohuoneeseensa ja juttelee tuntikaupalla kuolleelle aviomiehelleen. Ratkaisu toimii vielä elokuvan alkupuoliskolla vastavoimana nuorelle ja kokemattomalle Thatcherille, mutta takaumien edetessä katsojan mielenkiinto keskittyy nopeasti päähenkilön poliittiseen elämään. Koska elokuvan Thatcher on armoton työnarkomaani, joka ei kestä ajatusta uraansa pienemmästä elämästä, perhe sysätään takaumissa nopeasti sivuun ja siipallekin annetaan suunvuoro vasta kuolemanjälkeisenä mielikuvitushoureena. Silloinkin aviomiestä esittävän Jim Broadbentin tärkein tehtävä tuntuisi olevan toimia aasinsiltana, jonka kautta päästään yhden elämänvaiheen takaumasta seuraavaan. Jos ontuvan käsikirjoittamisen merkki on, että katsoja osaa asettaa kuvitteellisen DVD-kappalemerkin kohtauksen loppuun, voisi Rautarouvan heikoimpina hetkinä kuulla päässään triangeliäänen merkiksi siitä, että nyt voi kääntää sivua.

Monia kehyskertomuksen kaltaisia kerronnallisia ongelmia kuitenkin näyttäisi puolustavan se, että ne antavat Streepin näyttää kyntensä. Rautarouva on yhden naisen showreel palkintojahtiin; ollakseen sisällöllisesti rikkaampi se pitäisi varmaankin laajentaa minisarjaksi, kun kokoillan elokuvana se tyytyy nyt elämään päänäyttelijästään. Sen se tekee yllättävän pitkälle, ja sellaisena sitä on takuulla myös helpompi markkinoida.

Ansioton Rautarouva ei puutteistaan huolimatta ole. Kun pikavauhdilla edennyt Falklandin sota saavuttaa elokuvassa päätepisteensä, on mellakoimismontaasi kääntynyt yhtäkkiä kollektiiviseen hurmokseen. Kansojen ailahtelevainen suhtautuminen johtajiinsa on huomionarvoinen pointti etenkin omien henkilövaaliemme myllerryksen alla. Sanoi Morrissey mitä sanoi, pahuus ei ole mustavalkoista eivätkä henkilökultit kannata koskaan.

Se pätee muihinkin kuin Margaret Thatcheriin.

Onni on Turkka Korkiamäki, yksi ystävistä parhaimpia, joka taltioi työryhmän ylä- ja alamäet ja puristi niistä tällaisen 25-minuuttisen. Tästä dokkarista jäi korvaamaton muisto.

The Artist
Eletään 20-lukua ja äänielokuvat tekevät tuloaan. Mykkäelokuvatähti George Valentinia uhkaa muutoksen edessä unhola. Eikös tän pitänyt olla mun lopputyö? Oli miten oli, leffaa on kehuttu kovasti ja cinefiilinostalgisointi on itselle heikko kohta. Odotan.

The Descendants
Uutta Alexander Paynea? Kyllä kiitos. Jo The Election oli hyvä, About Schmidt erittäin hieno ja Sideways loistava. Ei tää varmaan ohjaajansa parhaaksi yllä, mutta odotukset on silti korkealla.

Extremely Loud & Incredibly Close
“A nine-year-old amateur inventor, Francophile, and pacifist searches New York City for the lock that matches a mysterious key left behind by his father, who died in the World Trade Center on September 11, 2001.” Pääosissa Tom Hanks ja Sandra Bullock. Kuulostaa oikeastaan ihan kamalalta läjältä paskaa.

The Help
Vaikuttaa aika yhdentekevältä “ollaan suvaitsevaisia jee”-kompromissileffalta. Tuskin menestyy isommissa kategorioissa.

Hugo
Uusi Scorsese on toki aina tsekattava leffassa; yleensä ne ovat vähintään tyylikkäitä, vaikka jäisivätkin kauas veteraaniohjaajan paremmista töistä. Perhe-elokuvan pariin sukeltaminen voikin olla ihan hyvä ratkaisu Shutter Islandin perusteella iän osittain höperöittämältä pöllömieheltä.

Midnight In Paris
Oho, oon nähnyt tämän! 2000-luvun paras Allen. Ei mitään elämää suurempaa sisältöä. Hemmetin hyvä ja sympaattinen viihde-elokuva. Kohtuuttomasta huomiosta päätellen Hollywood on alkanut harkita perinteikkäästi “kuolet pian”-pystiä ohjaajalle, joka olisi oikeasti pitänyt palkita joskus puoli vuosisataa sitten.

Moneyball
Brad Pitt biografia-urheiluleffassa, lienee siis pakko antaa vähintään ehdokkuuksia. Sisällöstä en genreä kummempaa tiedäkään, mutta ei tämä ainakaan huonompi voi olla kuin Blind Side.

The Tree of Life
Toinen nähty, jee! Malickin messiaselokuva, jonka kävin katsomassa teatterissa kahdesti enkä oikein vieläkään ole päässyt siihen täysin sisälle. Kuvasto on huumaavaa. Epätasaisuudestaan huolimatta todennäköisesti objektiivisesti katsottuna ehdokaskavalkadin paras elokuva. (Ei sillä, ettenkö olisi tykännyt silti henkilökohtaisesti Midnight In Parisista enemmän. Mutta mä olenkin höperö juntti.)

War Horse
Spielberg pelottaa epämääräisesti. Sotaelokuvat luonnistuvat häiskältä tosin tavallista paremmin. Lastenkirja pohjana, Richard Curtis ja Lee Hall käsistiimissä? Ööh. Kai tää pitää mennä katsomaan.

1. Ultra Bra: Villiviini

2. Von Hertzen Brothers: Always Been Right

3. Sigur Rós: Gobbledigook

Hertzenin herroille miinuksia siitä, että uikkarit pysyy niin tiiviisti päällä. Kyllä mökillä enempi nakuilla pitäis.

Viikonloppuna allekirjoitin uuden vuokrasopimuksen.
Yhteenmuutosta tuli konkretiaa, kun laitoimme pystyyn DVD-myyjäiset, jotka olivat välitön hitti.

Sunnuntai-illalla juhlimme Pekkaa ja ihmettelimme Nicolas Cagen loputonta lahjakkuutta ties kuinka monennen kerran. (Tällä kertaa sen veli ohjasi.)

Heräsin aamulla puheluun, jossa varmistettiin sivaripaikka Voionmaan opistolla kesästä alkaen.

Hyvä meno.

Keskittyminen herpaantui äsken, kun Salla luetteli unissaan numeroita ranskaksi.

Käydään me sentään työväenopistossa.
Päästään jo sataan.